Pia ja Roger
| Pian blogi

Tennis, tennis, tennis…

Eteisessä lojuu tenniskengät. Lattialla pyörii pari kassista karannutta tennispalloa. Pyykkinarulla roikkuu erilaisia tennisvaatteita; toppeja, hameita, sukkia. Luottokorttilaskussa lukee tennisvarusteita myyvän kaupan nimi (ja aika iso numero nimen perässä). Viisivuotias poikani nimesi tenniksen suosikkiharrastuksekseen. Huomaan pysähtyväni television ääreen, kun näen tennistä. Katselen lomakohteita sillä silmällä, missä olisi hyvännäköinen tenniskenttä. Huomaan suunnittelevani naapureideni kanssa lähteväni yhdessä pelaamaan tennistä. Järjestelen töitäni niin, että voin olla lokakuun viimeisen viikon pois – koska olen menossa tennismatkalle.

Mitä ihmettä tapahtui?

Kirjoitin ensimmäisessä blogipostauksessani siitä, kuinka kaikki sai alkunsa. Kuinka ylitin Mt. Everestin kokoisen henkisen vuoren ja kiipesin sen yli mennessäni ensimmäiselle tennistunnille. Muistan, kuinka jännitin. Muistan, kuinka vahvasti olin epämukavuusalueellani. Jännitin jopa tenniskeskukseen sisälle menemistä. Mitä jos mogaan, mitä jos teen jotain noloa?

Kesä on vaihtunut syksyyn ja moni asia on muuttunut. Olen pelannut joka viikko monta kertaa ja huomaan, että olen myös oppinut paljon. Olen oppinut pelaamista, mutta olen oppinut myös tuntemaan uusia ihmisiä ja saanut ihan uudenlaista itsevarmuutta. Minä osaan, minä voin oppia ja olen myös oppinut olevani sellaisella tiellä, jossa ei koskaan ole perillä määränpäässä vaan aina voi löytää uutta. Olen oppinut myös nauramaan itselleni – ainakin vähän.

Eräässä Facebook-päivityksessäni kiukuttelin, kuinka vaikeaa tenniksen pelaaminen voikaan olla. Päivitys taisi syntyä massakentällä suoritetun perusteellisen sekoilun jälkeen – kun syötöistä tuli säähavaintopalloja ja kentän rajat olivat ihan hukassa. Tähän päivitykseen eräs tuttavani, äitini ikäinen rouva kommentoi: ”Tennis on niin hieno laji, että sitä kannattaisi pelata, vaikkei ihan osaisikaan.” Olen samaa mieltä.

Vauhti • Hauskuus • Oppiminen