Pia ja Roger
| Pian blogi

Älä pyydä anteeksi!

Anteeksipyytäminen on aika vaikea laji.  Monesti kärpäsistä tulee härkäsiä, kun emme osaa myöntää olevamme väärässä.  Syyllisen löytäminen on toisinaan tärkeämpää kuin asioiden eteenpäin vieminen. Mieleeni tulee heti lukuisia tilanteita, joissa jotain on mennyt pieleen, mutta kukaan ei halua ottaa vastuuta, kukaan ei uskalla pyytää anteeksi.

Mutta tenniskentälle mentäessä tilanne muuttuu aivan toisenlaiseksi. Kuljin yhtenä päivänä Talin tenniskeskuksessa katselemassa treenejä ja pelejä. Arvatkaapa, mikä oli varmasti eniten käytetty sana lähes joka kentällä?

”Anteeksi” ja ”Sori” ovat sanoja, joita me kuulemme koko ajan, jatkuvasti. Kun itse olen kentällä, pyydän anteeksi varmaan kymmeniä kertoja joka ikinen tunti. Neluritreeneissä anteeksipyytäminen on vielä isommassa merkityksessä. Miksi ihmeessä?

Olen muutenkin joutunut aivan uudenlaisen tilanteen eteen, kun olen mennyt mukaan uuteen ryhmään, jossa treenataan nelinpeliä. Aikaisemmin olin vastuussa vain itselleni ja valmentajalleni, nyt vastuullani onkin yhtäkkiä koko pelin sujuminen.

Kun olen syöttövuorossa ja kolme muuta pelaajaa odottavat, että saan pallon ruutuun ja peli pääsee käyntiin, alkaa sydän väkisinkin pamppailla kovempaa ja hikikarpalot puskea otsalle.  En ole ennen ollut tilanteessa, jossa minun tekemiselläni olisi niin suuri merkitys jonkun toisen suoritukselle. Siis liikunnasta kun puhutaan, toki työelämässä olen toiminut tiimien osana ja kantanut vastuuni – mutta silloin olenkin ollut paikalla ammattitaitoni takia, toisin kuin nyt tenniskentillä.

Mutta takaisin anteeksipyytämiseen.  Eräs käymäni keskustelu sai minut ajattelemaan, miksi pyydän anteeksi joka kerta, kun pallo lähtee karkuteille, lyön ohi, huonosti tai verkkoon? Ymmärrän sen, että pyydän anteeksi sitä, jos tirvaisisin mailalla pelikaveria tai tekisin tahallisesti jotain sääntöjen vastaista, mutta miksi ihmeessä pyydän anteeksi jokaista hutilyöntiä? En usko, että kukaan on minulle vihainen siitä, että en osu palloon.  En usko, että kenenkään maailma kaatuu vaikka neluritreeneissä molemmat syötöt menisivät minne sattuu. Tai jos kaatuu, niin ehkä siinä on myös peiliinkatsomisen paikka.

Ehkä tämän viikon mottoni on, että pyydän tenniskentällä vähän vähemmän anteeksi ja keskityn tuleviin palloihin enemmän kuin hutien suremiseen. Se, mitä kentän ulkopuolella tapahtuu, onkin sitten jo ihan toinen juttu.

Vauhti • Hauskuus • Oppiminen