Pia ja Roger
| Pian blogi

Ekaa kertaa tenniskentällä

Jos minun pitäisi kirjoittaa urheilumuistelmani, jäisi kirja melko ohueksi. Täytän pian neljäkymmentä, enkä ole koskaan löytänyt sitä omaa lajiani. Montaa olen kokeillut ja joistain pitänyt enemmän kuin toisista. Ratsastus on kivaa, mutta kallista ja lapsieni syntymän jälkeen pupu on hiipinyt pöksyyn: pelko putoamisesta rajoittaa suoritusta.  Tanssitunneista ja jumpasta pidän myös, mutta ne ovat aika yksinäistä puuhaa vaikka ryhmässä tehdäänkin. Eikä niissä kehittymistä voi mitata kovin konkreettisesti. Golfiakin kokeilin, mutta se oli mielestäni  tylsää.

Sitten on ne urheiluvammat. Eturistisidettäni on korjattu leikkauspöydällä useampaan kertaan. Yleensä eturistiside hajoaa vauhdilla ja tyylillä, itse suoritin epäonnistumisen laskeutumisen haaraperus-hypystä ja se riitti käynnistämään leikkausten ja kuntoutuksen kierteen.

Pallopelit ovat olleet kauhistus.  Olen seurallinen tyyppi ja haluaisin osallistua, mutta esteenä on ollut aina pelko epäonnistumisesta ja ajatus siitä, että muut ovat kuitenkin parempia.  Joten kun muut ovat  puhuneet treeneistään ja kaikesta hauskasta, mikä liittyy johonkin joukkuelajiin, olen minä lähinnä istunut hiljaa.

En ihan tarkalleen muista, mistä kaikki alkoi. Tarinaan saattaa liittyä kuohuviiniä. Muutamien keskusteluiden ja urheiluongelmastani ruikuttamisen jälkeen ystäväni Jenni otti ohjat käsiinsä ja varasi minulle tennistunnin Talista, Tennis Hedmanilta. Minulle. Yksityistunnin.  Olin yhtä aikaa innostunut ja kauhuissani. Tennis vaikutti haastavalta, mutta tennispallosta onnistuneessa osumassa kuuluva ”plops” on ollut aina jollain tavalla mukava ääni. Mutta että minä? Pelkäsin polveni kestämistä, pelkäsin pääni kestämistä ja ennen kaikkea pelkäsin häpeää. Mitä, jos en osaa? Mitä, jos en osu? Mitä, jos se ope nauraa?

Kyllä se ope nauroi. Mutta ei minulle, vaan minun kanssani.  Aloitimme ensimmäisen tunnin pallottelulla. Ainoa tehtäväni oli osua palloon ja palauttaa se verkon toiselle puolelle. Kymmenen minuutin jälkeen opettaja sanoi, että minulla on pallosilmää. Olisin voinut halata häntä. Pallosilmää, minulla?

Tunti kului nopeasti. Opin, että balettiaskeleet eivätkä piruetit kuulu lajiin. Opin, mikä on kämmen- ja mikä rystylyönti (ei sillä, että olisi niitä oppinut vielä kunnolla lyömään, mutta noin teoriassa).  Tunnin päätteeksi olin todella sävy sävyyn pukeutunut, sillä kasvoni olivat ihan samanväriset kuin seitsemänvuotiaalta tyttäreltäni lainattu pinkki juomapullo.  Opettaja sanoi, että hallitsin hyvin ”oho” ja ”hups” –lyönnit. Ja hän sanoi, että voin oppia pelaamaan tennistä. Sovimme uudet treffit ensi viikolle.

Kirjoitan tässä blogissa matkastani tenniksen harrastajaksi.  Polveni kesti hyvin ekat treenikerrat ja fiilis on erinomainen. Pysy kuulolla!

Vauhti • Hauskuus • Oppiminen