Keskiviikko oli hieno päivä, ei pelkästään sään puolesta, vaan myös koska Sanna ja Tommi saivat mitalit saavutuksistaan. Ensimmäisenä oli vuorossa naisten tason 2 palkintojenjako. Valmentajien piti ” luovuttaa ” urheilijat hyvissä ajoin ennen seremonian alkua. Täällä on ollut tapana, että valkku ei pääse kaikkialle urheilijan kanssa, ei kisojen aikana eikä myöskään palkintojen jaon aikana, vaan valmentajan paikka on katsomossa muiden fanittajien kanssa.
Palkintoseremonia pidettiin Zayed Sports Cityn Festival -areenalla ja voitte uskoa, että puitteet olivat upeat. Pelaajat marssivat refereen perässä ”Podiumille” ja saivat vuorollaan mitalinsa. Täällä eivät nouse liput salkoon, eivätkä kansallislaulut raikaa, vaan musiikki pauhaa ja yleisö taputtaa ja hurraa omille ja muiden maiden mitalisteille. Sannan mitalijuhlien jälkeen minulla oli kiire Tommin kanssa ”back stagelle”. Jätin Tommin sinne ja siirryin itse katsomon puolelle. Pakko myöntää, että minua jännitti hieman. Sanna on alppihiihdossa kokenut kisakävijä, mutta Tommi on ensikertalainen. Tyylikkäästi ja ryhdikkäästi Tommi hoiti palkintojenjaon ja pääsimme joukolla onnittelemaan molempia urheilijoita.
Olen todella ylpeä siitä, miten hyvin molemmat hoitivat osuutensa otteluissa ja otteluiden jälkeisissä haastatteluissa sekä vapaa-aikana. Minulla oli herätys joka aamu klo 5 ja urheilijoilla vaihteli herätys 5.30- 7.00 välillä. Illalla pääsimme nukkumaan 21-22 välillä. Päivät olivat siis pitkiä ja kuten tennispelaajat tietävät, suurin osa ajasta on odottamista, keskittymistä ja verryttelyä ennen ottelua. Illalla ei tarvinnut kauaa odottaa ”nukkumattia”.
Torstai oli kisojen viimeinen päivä ja päättäjäispäivä. Aamupäivän Tommi ja Sanna saivat viettää vanhempiensa kanssa ruhtinaalliset 3-4 tuntia. Niin tiukka aikataulu meillä on ollut, että vasta viimeisenä päivänä oli tämä 4 tunnin jakso vapaata.
Joukkueenjohtajamme oli pari päivää aikaisemmin kysynyt, olisinko käytettävissä loppumarssissa, johon osallistuu kustakin maasta yksi urheilija – yksi partneri-urheilija ja yksi valmentaja.
Muut joukkueen urheilijat kokoontuisivat suoraan stadionin nurmelle. Olin aivan täpinöissä, sillä pääsisinhän jälleen marssimaan stadionille tuhansien ihmisten hurratessa. Suomen urheilijoita edusti purjehtija Bea Westerstråhle ja partneriurheilijoita Mari Aarnio. Oli hieno tunne marssia sisään portista ja samalla haikea tunne, koska tämä uskomaton 2 viikon reissu oli päättymässä. Päättäjäiset menivät hyvin ja pääsimme lopulta takaisin hotellille klo 23 maissa. Söimme pikaisesti iltapalan ja painuimme pehkuihin.
Kirjoitan tätä reissun viimeistä tarinaa 10 km korkeudessa, matkalla Dubaista Helsinkiin. Koneessa on n. 100 onnellista urheilijaa, partneria, valmentajaa ja joukkueenjohtajaa. Finnair hoiti jälleen tyylikkäästi kaiken. Kaiken kukkuaraksi kapteeni mainitsi kuulutuksessaan, että kyydissä on myös Suomen Special Olympics -joukkue ja heidän 47 voittamaansa mitalia. Hienoa pr-toimintaa! On ollut haastavaa löytää adjektiiveja, jotka kuvaisivat tätä matkaa, niin paljon erilaisia tunteita on vellonut sisälläni. Tunsin meidän joukkueemme urheilijat aikaisemmilta leireiltä osan ulkonäöltä ja osan etunimeltä. Tämän kahden viikon aikana olen saanut tutustua heihin myös yksilöinä. Mahtavia ihmisiä kaikkialta Suomesta. Nauroimme yhdessä, vitsailimme ja välillä puhuimme myös vakavimmista ja arkipäiväisistäkin asioista. Oululaisen keilaajan Perttu Koskisen kanssa meillä synkkasi erityisen hyvin. Meidän molempien suunnistustaito on sillä tasolla, että saatoimme eksyä myös hotellissa. Totesimme Pertun kanssa, että meistä tulisi oiva suunnistuspari Jukolan viestiin, minuutissa olisimme eksyksissä 😊.
Olen myös kiitollinen teille kaikille, jotka olette olleet tukemassa meitä tämän 4 vuoden jakson aikana ja kiitos koko Suomen Sisutiimille, että sain olla osana hienoa joukkuetta.
Seuraavan kerran nähdään Talissa kentällä. Abu Dhabi kiittää ja vaikenee.
Terveisin,
Sanna, Tommi, muut Sisutiimin jäsenet ja Roger