Pia ja Roger
| Pian blogi

Kikkailua ja kyyneleitä

Nyt se tapahtui. Ensimmäiset kyyneleet tenniskentällä. Tai siis, kyyneleitä on varmasti vuodatettu litrakaupalla voittojen ja tappioiden äärellä, mutta toistaiseksi minä olen niiltä kentällä välttynyt.

Menin sunnuntaina pelaamaan tennistä mieheni kanssa. Hän on ärsyttävän taitava pelaaja, vaikka ei vuosikausiin olekaan lajia harrastanut. Hänelle, kuten kenelle tahansa muullekin joka on aina harrastanut urheilua ja liikkunut monella eri tavalla, kaikki näyttää luonnolliselta ja vaivattomalta.

Niinhän se on kaiken kanssa: mitä helpommalta asiat näyttävät, sitä enemmän takana on harjoitustunteja.

Vertailu ei kannata, kun lähtökohdat ovat erilaiset. Järjellä ymmärrän, että on ihan turha verrata omia lyöntejään sellaisen kanssa, joka on pelannut tennistä ja muita pallopelejä koko elämänsä. Itse kuitenkin tartuin tennismailaan ensimmäisen kerran vasta alle vuosi sitten ja välillä olin sairauslomallakin. Eikä minua oikeastaan harmittanut se, että lyönnit menivät välillä minne sattuu. Minua harmitti se, että mikään, mitä teen, ei sujunut näppärästi.

Tiedättehän sen, kuinka pallo napataan maasta mailan ja jalan avulla? Naps vaan ja pallo on pompun kautta kädessä. Näyttää hirveän helpota ja lisää pelaajan katu-uskottavuutta. Niinpä päätin ottaa tämän taidon haltuuni viime sunnuntaina. Ensin pallo nousi ehkä kaksi senttiä. Sitten se lähti lentoon ja karkasi monen metrin päähän.  Kun takapuoli pystyssä laukkasin karanneen karvapallon perässä pitkin kenttää, tajusin näyttäväni kaikkea muulta kuin sulavalinjaiselta urheilijalta – jolta tietenkin mielikuvissani haluaisin näyttää.  Siitä se sitten lähti. Kyyneleet kirposivat silmiini ja olin valmis luovuttamaan.

Ymmärsin kyllä, että harmitukseen saattoi liittyä muitakin asioita ja tunteita kuin vain tennispallon kanssa kikkailun epäonnistuminen.  Pari yötä nukuttuani lähdin paremmalla mielellä valmennustunnille. Osallistuin ensin Tiistaiklubiin ja sen jälkeen menin vielä kentälle kahdestaan valmentajani kanssa. Hänelle avauduin pallokikkailuun liittyvästä tuskastani ja sanoin että en osaa enkä ikinä opi. Hän vaatimalla vaati, että näytän suoritukseni.  Viimein suostuin, vaikka nolotti. Hengitin syvään, astuin pallon viereen, asetin mailan kohdilleen ja nostin. Ja pallo pomppasi suoraan ylös, napsautin sitä mailalla ja sain tyylipuhtaan kopin. I did it! Yes! Onnistuminen!

Voi sitä onnistumisen riemua.  Yritin tietenkin näyttää coolilta ja olla niin kuin ei mitään, mutta tosiasiassa tällä pienellä onnistumisella oli iso merkitys.

Niinhän se menee, että välillä tulee onnistumisia ja välillä epäonnistumisia. Tenniksessä kahden päivän välillä voi olla valtava ero. Ehkä niitä huonoja päiviä tarvitaan välillä, että voi taas aidosti iloita niistä hyvistä päivistä ja onnistumisista.

Vauhti • Hauskuus • Oppiminen