Pia ja Roger
| Pian blogi

Tennistä ja keilaamista

Olin eilen keilaamassa lasteni kanssa. Keilaaminen on mukava koko perheen harrastus, jota tulee tehtyä muutamia kertoja vuodessa. Joku on joskus sanonut, että mummoraja on 100 pistettä – sen yli pitää päästä, jotta ei ole ihan nolo.

Lapset saavat rännien eteen sellaiset esteet, jotka estävät pallon päätymistä pois radalta. Tai ainakin periaatteessa estää – kuusivuotias Paavo paiskoi palloa sellaisella tempolla, että esteet olivat toisinaan vain hidasteita.

Omat heittoni olivat aika huonoja. Välillä keilat kaatuivat tuurilla, välillä tulostauluun tuli silmälasit eli kaksi nollaa peräkkäin.  Kilpailuhenkisenä ihmisenä minua alkoi vähitellen harmittaa, kun kuusivuotias paineli pisteissä ohi. Sitten aloin pohtia, että kukaan ei ole koskaan opettanut minulle keilaamista. En minä oikeasti tiedä, minkäkokoinen pallo olisi minulle sopiva.  Vauhtia otan, heilautan käden taakse ja losautan pallon menemään pitkin parkettia – tyyli vaihtelee heitosta toiseen ja tekniikasta ei ole tietoakaan.

Mitä, jos olisin lähtenyt tenniskentälle samalla meinigillä? Napannut hyllystä mailan, joka on kivan värinen. Läiskinyt palloa verkon yli juuri sillä tavalla, kuin helpoimmalta tuntuu. Voi olla, että innostus lajiin olisi hyytynyt melko pian, kun edistymistä ei olisi tapahtunut.

Keilaaminen onnistuu periaatteessa kaikilta – keiloja saa kaatumaan tyylillä kuin tyylillä, mutta tasaiset sarjat ja korkeat pisteet vaativat jo enemmän taitoa.  Tenniksessä taitaa olla vähän sama juttu: jos lajista ei tiedä mitään, eikä sitä ole koskaan kokeillut, voi ajatella sen olevan paljon helpompaa, kuin mitä se todellisuudessa on.

Tenniksessä osaavat, motivoivat valmentajat ovat ohjanneet minua tekemään oikeita valintoja ja kannustaneet oppimaan asiat alusta alkaen oikealla tavalla. Olen todella iloinen, että olen päässyt harjoittelemaan TennisHedmanin hyvien valmentajien johdolla: olen oppinut, mitä kannattaa tehdä ja mitä ei kannata tehdä.

Tässä iässä ja tällä liikunta (tai pitäisikö sanoa liikkumattomuus)taustalla kehittyminen on välillä hidasta, mutta suunta on koko ajan oikea.  Joskus, kun tuntuu että kehitys takkuaa tai jonkin asian oppiminen on haastavaa, osaa valmentaja muistuttaa siitä, kuinka pitkä matka eteenpäin on kuitenkin kuljettu.

Kärsimättömänä ihmisenä on hyvä muistuttaa itselleen, että isot asiat eivät tapahdu hetkessä – mutta kun tietää, että tekee suunnilleen oikeita asioita asiantuntevien ihmisten ohjauksessa voi olla varma, että oikeilla raiteilla ollaan.

Pisteeni taisivat juuri ja juuri mennä yli sen mummorajan. Mikäköhän olisi vastaava mittari tenniksessä ja milloinkohan sen ylittäisin?

Vauhti • Hauskuus • Oppiminen